perjantai 22. elokuuta 2014

Ennen uutta unta soitat sittenkin

Ensinnäkin ihan superiso kiitos kaikille edellisen (mulle tyypilliseen tapaan vähän pitkäksi venyneen) postauksen lukijoille ja erityisesti sitä kommentoineille! Yritän vastata teille mahollisimman pian. Olin itse asiassa hämmentävänki pelokas sen julkasemisen suhteen, mutta positiivinen vastaanotto ehottomasti innosti minua muidenki postausideoiden suhteen. Kiitos siis siitä. Nyt kuitenki esille kesän (mahdollisesti) viimeisiä kuvia ja muutamia juttuja, jotka kesästä jäi käteen. Muistoja tarttu viime kuukausina enemmän päähän ku muistikortille, mikä ei ehkä bloggaamisen kannalta ole kovin hyvä, mutta hetkessä elämiseen tähtäävän meitsin kannalta varsin erinomainen saavutus.

DSC_0115 (2)
DSC_0038 (2)

Hymyjä ja huivihommia. Erilaiset pääsutturat oli ehottomasti tämän kesän juttu, sillä porottava aurinko aiheutti niin päänsärkyä ku lihmaiset niskahiusetki, joiden molempien ennaltaehkäisyssä huivi oli varsin näppärä. Syksyllä pitäis varmaan siirtyä hattuihin, mutta mulla olis vielä muutama huiviviritelmä testaamatta.

DSC_1207 (2) – Kopio
DSC_0573 (2)

Parvekkeella syöntiä ja aamupalan opettelua. Syötiin kesällä partsilla niin aamupalat ku iltapullatki, yökahveja unohtamatta. Samalla opin syömään aamupalaksi muutaki ku kofeiinilitkua ja ajoittaisen pilttipurkin. Pelkäsin, että aamupalaparannus vois mennä ohi lämpimien kesäaamujen myötä, mutta toistaseksi olen pysyny ruodussa. Tänään yritin jopa puuroa (okei, yritykseksi se jäikin, koska kaadoin siihen ihan liikaa sokeria ja liian vähän vettä, joten tulos oli äitelää sementtiä muumikupin pohjalla).

DSC_0862 (2)
DSC_0193 (2)

Parit alelöydöt. Bikineitä fiilistelen edelleen kovasti, mutta kengien ohessa on mainittava, että myös ne maailman hienoimmat leijonankeltaset popot on sisäänajettava eikä se ole yhtään vähemmän kivuliasta ku tylsienkään kenkien kanssa. Nimimerkillä: Muumilaastarit kantapäissä jo kolmatta viikkoa putkeen...

DSC_0008 (2)
DSC_0135 (2)

Herkkuja potenssiin viistoista. Okei, mie syön herkkuja ympäri vuoden, mutta yleensä syön kuitenki lähes joka päivä myös ihan normaalia, yleensä ite kokattua ruokaa. Heinäkuun aikana kokkailut jäi kuitenki ihan minimiin: helteellä ei erityisemmin tee mieli hikoilla hellan ääressä. Siksipä tuli sorruttua ranskalaisiin kerran jos toisenki ja oivoi, on ne vain niin hyviä. Leipomista mie taas harrastin tasan kerran (again, helteet ja uuni ei miksaa), mutta saatoin vastapainoksi kiikuttaa kaupasta keksipaketin jos toisenki.

DSC_0177 (2)
DSC_0124 (2)

Iltakävelyt, auringonlaskut ja mikä parasta, eka minun eka sammakkopongaus! Minun sorsavillitys lienee jo tuttua kauraa, mutta ehin kävelyilläni pongata myös pari kissaa, kolme siiliä (joista kaks tosin oli jo siirtyny tuonpuoleiseen), ihan liikaa lokkeja, yhen meriharakan (okei, tästä creditit seuralaiselle) ja tuon yhen sammakkovauvan. En ole nähny noita Lapissa, mutta ku innoissani selitin tuosta äitille puhelimessa, totesi mamma yhtä touhuissaan tunkeneensa noita kymmenittäin taskuunsa lapsena. Taijan jättää mainittematta biologi-iskälle, että epäilen äitin vahingossa tuhonneen meijän kotipusikoiden sammakkokannan...

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Blogi: julkinen päiväkirja vai positiivinen inspiraattori?

Halusin tällä kertaa kirjoittaa pitemmästi. Aiheena bloggaus, yksityisyyden linjaus, kategorisointi ja blogin muuttumisen pohdinta. Esimerkkinä käytän omaa blogiani, sillä se on ainoa jonka pitämisestä osaan jotain varmuudella sanoa. Olen miettiny tätä aihetta jo viime syksystä lähtien, mutta ajatusten pukeminen sanoiksi tuntuu nykyään vaikealta - ehkä juuri siksi, että minun blogi ei ole hetkeen enää sisältäny mitään hurjan syvällistä. Juurikin tästä syystä koen kuitenki, että tämä on hyvä hetki ajatusten jakamiselle.

Niin. Aloin joskus viime syksyn jälkeen miettiä, että minun blogista on ehkä tullut vähän tylsä - nimenomaan lukijoiden kannalta. Postasin harvemmin ja silloinkin lähinnä asukuvia satunnaisilla vaatehöpinöillä tai pikaisilla kuulumisilla höystettynä. Tälle oli tuolloin kuitenki ihan ymmärrettävä selitys, sillä olin syksyn opetusharjoittelussa, jonka vuoksi olin kiireisempi ku koskaan ennen. Joulun jälkeen tilanne taas rauhoittu, mutta meininki blogissa ei siltikään ollut sitä, mitä se oli ollu vuosi sitten - paljon arkikuvia, kirppisjuttuja, mielipiteitä ja pohdintoja, leivontaohjeita ja koulupanikointeja. En ole koskaan erityisemmin seurannut blogini lukijamääriä ja niiden vaihteluita, mutta huomasin kuitenkin kommenttien ja muun vuorovaikutuksen vähenemisen sekä lukijamäärän tippumisen. Kesäkuussa juttelin aiheesta parin blogiani seuraavan ystäväni kanssa ja he myös olivat huomanneet blogissani jonkinlaisen muutoksen, jonka lopulta tiivistimme tietynlaisen henkilökohtaisuuden vähentymiseen. Tämä on vuorostaan johtanut siihen, että blogin fokus on muuttunut itselle ja kavereille kirjoitetusta päiväkirjasta enemmän asujen ja valokuvien esittelyn suuntaan.

DSC_1107 (2)

Henkilökohtaisuuden vähentäminen blogissa on ollut oma tietoinen päätökseni, jonka tein noin puolitoista vuotta sitten ja jota olen hieman säätäny ajan kuluessa. Ainahan blogi on henkilökohtainen siinä mielessä, että se kertoo tietystä ihmisestä, mutta nyt viittaankin asioihin, joista blogissa kerrotaan. Blogin alussa kerroin elämästäni ja tunteistani hyvinkin tarkasti, jättäen pois vain ihmisten oikeat nimet, jolloin asioista tietävät ymmärsivät viittaukseni. Pian kuitenkin jätin kovin henkilökohtaiset, surulliset, ahdistavat ja muita ihmisiä sivuavat jutut lähes kokonaan pois, minkä edelleen ajattelen olleen hyvä päätös. "Viisastumisen" lisäksi suurin syy tälle oli se, että jossain vaiheessa blogi ei ollutkaan enää vain kavereitani varten vaan sitä lukivat muutkin, mikä minusta oli (ja on edelleen) samalla sekä hurjan siistiä että todella hämmentävää. Jo 100 lukijaa on mulle ihan tosi iso luku, koska mulla on melko pieni sosiaalinen piiri. Samalla olen löytäny monia samantyyppisiä ja hurjan mukavalta vaikuttavia netti-ihmisiä, joiden elämää pystyn seuraamaan blogien välityksellä ja joille voin jättää kommentteja. Olen tästä mahdollisuudesta hurjan kiitollinen ja innostun edelleen ihan yhtä paljon, kun näen jonkun lempi-villatakkityttö-kisu-bloggaritytön postanneen. Olen myös kiitollinen siitä, etten koko blogiurani aikana ole saanut kuin muutamia negatiivisia kommentteja.

Olen vuoden aikana huomannu, että siinä missä isot, kuuluisat blogit postaavat nykyään monta kertaa päivässä, ovat pienempien blogien postaukset vähentyneet ja jopa lopettamispäätöksiä on viime aikoina tippunut tavallista enemmän. Tällaisten blogien suurkuluttajana se joskus surettaa minua, sillä niin höpsöltä kuin se kuulostaaki, mie saatan jollain tasolla "kiintyä" lähes tuntemattomaan bloggaajaan ja lukisin näin ollen mielelläni, miten hänellä menee. Toisaalta kanssabloggaajana ymmärrän hyvin postaamattomuutta ja mietin, että heidän syynsä sille voivat elämäntilanteiden muutosten ja yleisen kyllästymisen lisäksi olla samanlaisia kuin omani. Kuten sanoin, olen tietoisesti vähentänyt tiettyjen asioiden käsittelyä blogissani (jättäny nimet ja paikat mainitsematta, kertonut tapahtumista pintapuolisemmin ja jättänyt negatiiviset asiat ja tuntemukset lähes täysin blogin ulkopuolelle) ja tehnyt sen lähinnä siksi, että en tosiaan voi koskaan tietää kuka blogiani lukee - nyt tai myöhemmin. Jo tulevan ammattini vuoksi minun pitäis olla erityisen tarkka sen suhteen, mitä jälkiä itestäni netin syövereihin jätän. Toisaalta olen kuitenki vieläki sen sortin hölösuu, että varmasti paljastan huomattavasti enemmän mitä kannattais. Tärkeintä mulle onkin se, etten paljasta läheisistäni netissä mitään sellaista, mitä he eivät sinne itse halua, oli ne sitten nimiä tai kuvia, joissa he eivät itse koe olevansa parhaimmillaan. Oikeastaan en usko, että tiettyjen asioiden suojassa pitäminen blogien lukijoita yleisesti ärsyttää - kirjoittavathan Suomen luetuimpien blogien pitäjät elämästään vain hyvin pintapuolisesti - vaan koen lähinnä, että siinä vaiheessa kun enemmän ja enemmän asioita pitää/haluaa jättää sanomatta, on haastavampaa olla aito ja persoonallinen blogin pitäjä. Ja sellainen ainakin itse haluan olla, viimeiseen saakka. Yleensä on helpompi pitää pientä taukoa kuin jättää hirveän paljon sanomatta.

DSC_1020 (4)

Itsensä ja läheistensä suojelun lisäksi syy blogien muuttumiseen voi piillä myös halussa tietoisesti muuttaa sitä johonkin suuntaan. Itelläni fokuksen siirto niistä piinallisenkin rehellisistä päiväkirjavuodatuksista päivän asuihin ja pintapuolisempiin kuulumisiin oli puolitahallista - halusin pitää enemmän asioita itelläni, mutta en kuitenkaan olla pelkkä "tässä päivän asu, hei hei" -bloggaaja. Toisaalta sellaisillekin blogeille on omat "markkinansa" ja seuraan sellaisia itsekin varsin mielelläni. Nykyään kun on olemassa niin paljon erilaisia blogeja, joiden aiheet vaihtelevat oman tyylin dokumentoinnista runoihin tai ruokaohjeiden jakamisesta arkipäivän pohdintoihin. Ja tämä juuri onkin niitä blogikulttuurin hienoja puolia. Miekin luen monenlaisia blogeja; osaa seuraan kirjoittajan ihanien asujen takia ja osasta luen tuttujen (tai blogituttujen) seikkaperäisiäkin kuulumisia. Samaa blogia voi myös lukea monesta eri syystä. Tämä taas voi olla yksi mahdollinen ongelmien ja paineiden aiheuttaja bloggaajille, mikäli asiaa alkaa kovin miettimään.

Yllämainituilla paineilla viittaan siihen, että mikäli ite lukee monia erilaisia blogeja, voi joskus tehdä mieli yrittää kategorisoida sitä omaakin blogiaan - ja se voi olla vaikeaa. Vielä vaikeampaan tilanteeseen itsensä ajaa, jos lähtee sille "voi hitsi, miten ihania kuvia tuolla bloggaajalla on taas ja eikä, miten se aina löytää noin kivoja juttuja kaupoista ja miksei mulla ole rahaa matkustella mihinkään ja olispa mullaki koira, josta voi ottaa söpöjä kuvia" -tielle. Blogeista on hyvä inspiroitua ja minun mielestä se on niiden yksi tarkoituskin, mutta siinä vaiheessa ku alkaa kovin paljon vertaamaan itteään ja blogiaan muihin, on vaarassa tappaa sekä oman inspiraationsa (varsinkin jos sitä rahaa matkustamiseen ei tosiaan ole ja välttämättä haluaa niitä matkakuvia blogiinsa) että oman tyylinsä blogata. Vaikka ite nimittäin kokisi bloginsa ihan tyhjänpäiväiseksi ja tylsäksi, voi se monen lukijan mielestä olla just hyvä ja ihana. Tämän todistaa myös se, että lähes aina bloggaajan kirjoittaessa blogikriisistään, on kommenttiboksista useita rohkaisevia kommentteja lukijoilta, jotka kertovat miksi pitävät blogista. Samoin bloggaajan kertoessa suunnittelemistaan muutoksista, löytyy kommenttiboksista lukijoita, jotka ovat huolissaan persoonan katoamisesta ja blogin tyylin muuttumisesta.

DSC_1018 (2)

Oma filosofiani blogiin liittyvistä identiteettikriiseistä (jollaisia, pakko myöntää, olen itsekin joskus käynyt läpi, vaikken mitään isoja muutoksia olekaan koskaan harkinnut) on se, että jos itse koet, että haluat blogiasi jotenkin muuttaa, tee se. Mulle ainakin bloggaaminen on harrastus ja tietysti siinä haluaa kehittyä, mikä omalla kohdallani näkyy esimerkiksi siinä, että olen melko tarkka blogini valokuvista. Toisaalta tietyn kuvan omaa silmää ärsyttävä sävyero taas ei lukijoita haittaa ollenkaan. Tästä päästäänkin sitten siihen, että jos koet että blogia pitää muuttaa, koska lukijat ehkä tykkäisivät siitä erilaisena, kannattaa miettiä uudelleen. Sitä kun ei tosiaan tiedä, mitä lukijat ehkä mahdollisesti haluavat ja toisekseen, on ihan mahdotonta yrittää miellyttää jokaista. Varsinkin kun useimmat lukijat todennäköisesti ovat ihan tyytyväisiä blogin nykyiseen tyyliin, eivät he varmaan lukijoina muuten pysyisi.

Henkilökohtaisuuden rajoittamiseen liittyy blogifokuksen muuttumisen lisäksi toinenkin mahdollinen muutos, joka voi mietityttää sekä bloggaajaa itseään että lukijoita. Tällä viittaan siihen, että bloggaajat, jotka lähtökohtaisesti kertovat paljon elämästään blogissaan ja bloggaavat päiväkirjamaisesti, kertovat yleensä sekä elämänsä kivoista ja positiivisista tapahtumista että kohtaamistaan ongelmista ja huonoista päivistä. Heidän tekstinsä ovat usein myös jollain tapaa kantaaottavia. Pintapuolisemmin bloggaavat sen sijaan tuntuvat usein keskittyvän enemmän positiivisiin juttuihin: esitellään vaatteita, postataan matkakuvia ja fiilistellään muita kivoja juttuja, joita viime aikoina on tapahtunu. Tämä on toki melko yleistetty huomio ja poikkeuksia molempiin suuntiin on runsaasti. Itseäni tunnistan enemmän jälkimmäisestä ryhmästä ja omalta osaltani positiivisuus blogissa on ollut melko pitkälti tietoinen linjaus. Jos olen surullinen tai kettuuntunut, mulla ei yleensä ole minkäänlaista fiilistä bloggailla, joten jätän sen tekemättä. Haluan, että blogi on kiva paikka, sekä mulle että muille. Ei harrastuksen pidä olla pakkopullaa.

DSC_1005 (2)

Tuntuu siltä, että positiivisuuden ja elämän kivojen asioiden esille nostaminen onkin blogeissa hyvin yleistä, sillä kivoista jutuista on aina kivempaa kirjoittaa ja samalla lukijoille tarjotaan kivoja ja inspiroivia postauksia luettavaksi. Itse en ole nähnyt tätä sen suurempana ongelmana, sillä olen aina ajatellut, että bloggaajat keskittyvät blogissaan positiiviseen siksi, että se on omien tunteiden suojelun kannalta helpompaa ja miellyttää todennäköisesti suurinta osaa lukijoista eniten. Kaikilla ihmisillä, niin bloggaavilla kuin ei-blogillisilla on kuitenkin elämässään myös huonoja hetkiä ja isoja suruja, mainitsivat he niistä sitten tai eivät. Minusta tämä on itsestäänselvää ja yritän ajatella tätä silloin, kun keskustelupalstoilla puidaan tiettyjen blogien liiallista kiiltokuvamaisuutta. Samalla ymmärrän hyvin sen, miten yltiömäinen positiivisuus ja kaiken negatiivisen poissuodattaminen voi hämmentää ja jopa ärsyttää lukijoita ja saada bloggaajan vaikuttamaan epäaidolta ja persoonattomalta. Haluaako pitää bloginsa positiivisten asioiden fiilistelyyn keskittyvänä, mainita suruista ja ongelmista mutta jättää ne avaamatta vai kertoa kaikista tunteistaan päiväkirjamaisesti on varmasti parasta ja helpointa jättää ihan jokaisen bloggaajan itse päätettäväksi, sillä heidän elämästäänhän blogeissa loppujen lopuksi on kyse, vaikka se monen lukijan kanssa jaetaankin. Jokainen taaplaa tyylillään ja jokaiselle blogille varmasti löytyy omat lukijansa - ite olen huomannu, että itseasiassa ne oman tyylin vastakohdat (enkä nyt puhu pelkästään pukeutumisesta) voi olla niitä kaikista mielenkiintosimpia seurattavia blogirintamalla.

Tämän postauksen alussa kirjoitin, että viime syksynä koin blogini olevan hieman tylsää seurattavaa lukijoille. Näin loppuun ajattelinkin nyt tiivistää, mitä ajattelen blogistani ja bloggaamisesta tällä hetkellä. Kuten sanoin, olin viime syksynä tosi kiireinen, mutta samalla elin enemmän ku pitkään aikaan: mulla oli paljon tekemistä kouluhommien kanssa, mutta samalla sosiaalistuin ihan hurjasti, kävin kylässä, kirpparoin ja kahvittelin, henkasin ihmisten kanssa koululla ja istuin monen monta tuntia junassa. Tämä heijastu hiljasuutena ja asukuvapainotteisuutena blogissa ja pelkäsin olevani tylsä bloggaaja. Minun oikean elämäni kiva aika oli siis blogin tylsyysaikaa. Rakastan valokuvaamista ja asioiden dokumentointia, mutta syksyllä tallensin lähinnä asukuvia. Silti muistan syksyn tapahtumista paljon enemmän ku tämän kevään. Todennäköisesti siksi, että elin syksyllä ihan vain itteäni varten enkä miettiny blogia ja kuvaamista. En ole kuitenkaan koskaan kokenu blogia taakaksi tai ajatellu, että mulla olis velvollisuus postata säännöllisesti - se lienee pikkublogin hyviä puolia. Minusta bloggaaminen on edelleen ihan tosi hauskaa, ihan jo siksi, että se yhistää minun harrastukset; valokuvaamisen, vaatteet ja kirppistelyn.

DSC_0994 (2)

En ole halunnu kategorisoida blogiani mihinkään tiettyyn lokeroon, koska koen, että saattasin sen jälkeen alkaa laittaa itelleni paineita lokerossa pysymisen suhteen. Tykkään postata asuja, mutta toki silloin kun mulla on paljon arkikuvia, jaan niitä tosi mielelläni, sillä ne kertoo minun elämästä vaatteita enemmän, myös tulevaisuuden minulle. Haluan valokuvata reissuja ja kahvilakäyntejä, mutta haluan myös pystyä nauttimaan niistä ilman kameraa. Joinakin päivinä mulla on tarjota vain asuja, usein sellasia, joista olen ite tykänny ja jotka haluaisin jakaa. Aina ei kuitenkaan ole tarjota sanoja, jolloin postaaminen on vaikeampaa. Haittaisiko minua postata useita asuja peräkkäin? No ei. Ajattelenko joskus, että se voi harmittaa lukijoita? Rehellisesti, kyllä hetkittäin. Toisaalta tiedän, että vaikka pidänkin lukijoistani ja minusta on superkivaa, että minun kuvat ja jutut kiinnostavat, en koskaan voi miellyttää kaikkia. Eikä se ole tarkoituskaan.

Siksi yritänkin alottaa itestäni eli teen niinkuin itestä milloinki tuntuu hyvältä enkä mieti liikaa: jos haluan postata pelkän asun, teen niin. Jos taas haluan kertoa kuulumisiani enemmän tai ottaa kantaa, voin tehdä niinkin miettimättä sitä, kuinka montaa oikeasti kiinnostaa. Joka tapauksessa yritän välttää tarvetta kirjoitella mitään väkisin vain siksi, että jokaisen kuvan alla olisi kuvateksti. Voin myös tehdä videoita, vaikken olekaan siinä vielä kovin hyvä ja puhun ihan liikaa ja hassusti. Lähtökohtaisesti haluan edelleen pitää blogin positiivisena ja kivojen juttujen keskittymänä, mutta haluan myös olla mie. Suojamuuri on hyvä olla eikä kaikesta tarvi avautua, mutta aina ei myöskään tarvi olla positiivinen tai superiloinen. Joskus vois itseasiassa olla mukavaakin kirjoittaa vähän erilaisista ja vakavemmista aiheista, ihan ilman sateenkaaria. Varsinkin kun tiedän, että samat asiat voivat mietityttää muitakin. Asioista kirjoittaminen tuntuu jo hyvältä, ehkä pian tekstien julkaiseminenkin. Helpoin tapa olla persoonallinen ja aito bloggaaja on liene olla ajattelematta liikaa - varsinki sitä, mitä muut ehkä ajattelevat.

Nämä asiat aion yrittää pitää mielessäni blogin tulevaisuudessa, oli se sitten kuinka pitkä tahansa. Mikäli teillä heräsi jotain ajatuksia tästä, kuulisin mielelläni. Millasia bloggaajia olette/olisitte ja millaisista blogeista pidätte? Etsittekö julkisia päiväkirjamerkintöjä vai positiivista inspiraatiota?

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Said he'd seen my enemy, said he looked just like me

Eilen tuli liene tyhjennettyä about koko viikon sanavarasto, joten tänään tarjoilen ihan vaan viime viikon asustuksia. Sateenkaarityyli näyttää elävän tällä hetkellä boheemimpaa ja neutraalimman sävyistä vaihetta, mutta ehkä joskus onkin ihan hyvä räiskähdellä vaan sisäisesti. Kauniita uneja, pandojen kuveja!

DSC_0330 (2)ö
DSC_0026 (2)l
DSC_0058 (2)k
DSC_0344 (2)ö
DSC_0016 (2)l
DSC_0067 (2)k

tiistai 12. elokuuta 2014

Found my coat and grabbed my hat, made the bus in seconds flat

Seuraa rehellisen yksityiskohtainen selonteko minun maanantaista. Sorsia en tosin nähnyt yhtään. Postausidea lienee alkujaan täältä ja tässä minun demonstraatio kohtuullisen normipäivästä.

8.00 Kanssa-asukin kello soi, mie möngin perässä hereille ja tallustan lataamaan kahvinkeitintä. Koomaan keittiön pöydän ääressä samalla ku kanssa-asukki touhuaa ja napsauttaa telkkarin päälle. Telkusta tulee taas Anniina Balleriina, jonka tämänkertaisessa jaksossa puhutaan hiilihydraateista ja proteiinipatukoista. Lapsiparat...

8.30 Syödään aamiaista (minun tapauksessa kahvia) ja balleriinaohjelma vaihtuu muumeihin, jossa Tuutikki tuo Ninnin muumitaloon. En ole nähny näitä alkupään osia aiemmin, joten minun pitää varmaan herätä huomenna kattomaan seuraavaa jaksoa. Mieleen palaa viime viikon kohuotsikko "Tove Jansson: Jallua, seksiä ja pahennusta". Ai kauheeta sentään...

8.45 Kanssa-asukki saa aamutoimensa valmiiksi ja kiirehtii töihin. Mie olen luvannu tulostaa ja lähettää iskälle muutamia artikkeleita, joten avaan läppärin meilatakseni ne Mörkyliin, joka on meijän pöytäkoneena. Huomaan, että mulla on jääny eiliseltä video kesken youtubessa, joten alan kattomaan sitä loppuun.

DSC_0195 (2)

9.20 Tajuan kliksutelleeni eri meikkivideoita eteenpäin jo ainaki neljä, joten avaan vihdoin Mörkylin ja taistelen hetken tulostimen johtojen kanssa. Jysäytän pääni pöytälevyyn pöydän alta kömpiessäni ja suon rakkineelle pari tarkoin valittua sanaa.

9.55 Sivunumerosohelluksen jälkeen tulostan vihdoin viimeistä sivua ja totean, etten halua kuulla enää mitään ruotsalaisista soista ja niiden rakenteista. Tungen artikkelinipun kirjekuoreen ja nappaan viime hetkellä pois Itse Ilkimys -värityskuvan, joka oli pöydällä pinon alimmaisena. Se vois tosin olla jännempi tutkimuksen aihe ku nämä iskän suot.

11.20 Tuhisen sängyllä poikittain ja näen unta Minion-meikkitutoriaalista siihen asti ku yhtäkkiä rysähtää ja paukkaan hereille. Tokkurasta selvittyäni paikannan äänen aiheuttajaksi ukkosen ja käyn repimässä töpselit irti. Käyn hakemassa jääkaapista mansikkamehukeittoa ja sotken yhteen jukurttia, kauraleseitä ja hunajaa aamupalaksi. Opin viime viikolla, että tämä on kuulemma tuorepuuroa, mutta aattelin kuitenki kutsua omaani ihan vaan sörsseliksi.

DSC_0723 (2)

12.55 Ukkosen jälkeinen sade on vihdoin lakannu, joten alan valmistautua postireissuun. Kiskon päälleni haaremit, joissa alkaa näkyä jo melko mahtavat polvipussit, skippaan meikin ja pyöräytän tukan nutturalle. Nappaan mukaani takin ja tarkistan avaimen kolmesti, jotten lukitsisi itteäni ulos. Yksin asuessani mie olisin varmaan talkkarin vakiasiakas...

13.25 Juon vielä pari mukia vettä välttääkseni nestehukan. Astun ulos ja kiroan takkiani, sillä odottamani viileyden sijaan vastassa onkin täysi kesä. Hikoilen ku pieni possu ja harmittelen, etten älynny laittaa edes hajuvettä. Pongaan pihlajasta oransseja marjoja ja totean, että kohta on taas lentäviä juoppoja katu täynnä.

13.35 Kirkon pihalla on pariskunta kameroiden kanssa ja ajattelen mielessäni "saksalaisia". Kävelen hitaasti ohi ja kuulen pätkän keskustelusta, ha, minun tutka on pelottavan tarkka. Kanssa-asukki kummastelee tätä taitoa, mutten osaa selittää sitä sen tarkemmin, suomalaisia nimittäin harvemmin tunnistan ulkomailla.

DSC_0229 (2)

13.45 Jonotan postissa ja pohdin, ostaisinko koko lappusen muumimerkkejä ja valitsisin yhden iskälle vai antaisinko vain kuoren tätille postimerkattavaksi. Lopulta päädyn jälkimmäiseen ja punnittuaan kuoren täti toteaan sen olevan 2 grammaa yli rajan ja lyö siihen kaksi merkkiä. Dammit. Noh, ainaki mulla oli kuori omasta takaa (tai siis kanssa-asukin varastosta).

14.00 Kävelen henkkamaukalle ja suoraan yläkerran lastenosastolle tarkistamaan, löytäisinkö netistä pongaamaani hupparia. Löydän, mutta se onkin punainen eikä burgundy niinku nettikaupan kuvassa. Onneksi jäi tilaamatta. Hypistelen hetken Hello Kitty -sateenvarjoja ja mietin, voisinko oikeuttaa itelleni sen oston, mutta lopulta totean sen liian epäkäytännölliseksi kokoontaittumattomuutensa vuoksi.

14.20 Kaupasta poistuessani pongaan vielä muutamia älyttömän söpöjä pikkutyttöjen vaatteita kissaprinteillä ja kimalteella varustettuna. Pohdin, pahastuisiko syksyllä pojan saava ystävä mikäli lahjoisin pikkuotusta kisuhameella. Lopulta totean, että pojan isä voisi ehkä suhtautua lahjaan vähän kummastellen, joten hylkään hameet ja päätän etsiä jotain sopivampaa myöhemmin.

DSC_0446 (2)

14.25 Suuntaan ruokakauppaa kohti ja puolessa välissä katua tajuan, että mulla muuten on pissihätä. Pitiki liiotella niiden vesimukien kanssa...

14.30 Kaupan pihassa huomaan taivaan näyttävän muuten pirun pilviseltä. Aion kuitenki leipoa kakun, joten kaupassa on pakko käydä. Juoksen S-Marketin läpi pikavauhtia napaten mukaan rieskapussin, maitopurkin ja taloussuklaata, joka on taas kallistunu. Kassalta päästyäni totean, että ulko-oven edessä seisoo kasa mummukoita rivissä. Syykin selviää, ku kurkistan ulos, missä tulee vettä ku aisaa.

14.33 Seison hetken mummorivistön päässä ja päätän lopulta, että on pakko lähteä liikkelle, koska mulla on lämpiävä maitopönikkä laukussa ja sade voi hyvinki kestää vielä tunteja. Ois niiin pitäny vaan ostaa se Hello Kitty -varjo... Torin toisella puolella sijaitsee kuitenki Lindex, joten päätän juosta sinne ettimään halpaa sateenvarjoa. Juoksen sateen läpi laukku päässä ja jalassa lipsuvat sandaalit, joiden ansiosta horjahdan ja päädyn hetken ajaksi haalaaman roskapönttöä tasapainoni palauttamiseksi.

DSC_0720 (2)

14.35 Skannaan asustehyllystä sateenvarjoja ja nyrpistän rumille ja kalleille (tämän sanan oikea monikko, anyone?) varjoille, joita en haluais heräteostaa. Missä on tämän kaupan hellokittyt?? Lopulta pongaan söpön pilkullisen varjon ja ohikulkeva myyjä sanoo voivansa laittaa sen puoleen hintaan. Nyökkään hämmentyneenä ja kiikutan varjoni iloisena kassalle. 4 euroa well spent.

14.45 Tallustan varjon alla kotia kohti ja sade lakkaa sillä samalla sekunnilla ku saan iteni ja kantamukseni alaovesta sisälle.

15.10 Muistan yhtäkkiä kakkusuunnitelmani ja kaivan kaapista tarvittavat aineet samalla ku napsautan uunin päälle. Pilkon suklaat kattilaan, rikon munat sokerikulhoon ja huristan sitten toisella kädellä munavaahtoa samalla ku hämmennän toisella kädellä liedellä sulavaa suklaata. Onni on pitkät kädet ja just oikeankokonen keittiö. Nyt ku vielä olis kolmas käsi, jolla siivota roiskeet altaasta.

15.30 Törkkään kakun uuniin ja kaivan jääkaapista pinaattilettuja, joita kauhon lautaselle jonkinnäköseen kukkamuodostelmaan. Letut mikroon, jonka jälkeen asetun datamaan lähelle uunia, jotta huomaisin kakun valmistumisen ja mahdollisen kärvähtämisen tarpeeksi ajoissa.

DSC_0154 (2)

15.48 Otan kakun uunista ja totean, että mutakakun sijaan siitä tuliki ihan normikakku, vaikka just pari minuuttia sitte olin tökkiny sitä tikulla ja se oli vielä ihan löllö. Tyhmä uuni.

15.55 Kanssa-asukki soittaa ja kysyy kaupassakäynnistä, jolloin mie muistan edelleen mikrossa istuvat lettuni ja vetelen ne naamariin hillon kera. Aika lienee kullannut muistot, sillä makuelämys on hieman erilainen kuin 10 vuotta sitten yläasteen ruokalassa.

16.25 Kanssa-asukki tulee töistä ja menee suihkuun. Mie istun kylppärin lattialla ja selostan sille päivän tapahtumia puoliksi huutaen, koska en tietenkään voi oottaa muutamaa minuuttia vedenvalutuksen loppuun asti.

17.30 Katotaan Catfishia MTV:ltä ja juodaan kahvia kera kääretortun, joka ilmestyi kauppakassista. Tökkään oman kakkuni jääkaappiin ja toivon, että huomiseen mennessä se on muuttunu mutakakuksi.

18.56 Pongaan facebookista Nelliinan vinkkauksen illan kissadokumentista ja avaan Yle Areenan just ajoissa. Dokkarissa 50 brittiläiselle kotikissalle on asetettu gps-paikannin, jonka avulla niiden liikkumista seurataan ja lisäksi osalla on kamerat, jolla niiden saalistusreissuja voidaan vakoilla. Kuulostaa jännältä.

DSC_0219 (2)

19.10 Mietin, mitä Miusun vastaavasta kamerasta näkyis: todennäköisesti se tassuttelis ovesta ulos päästyään nurkan taakse nukkumaan seittemäksi tunniksi ja raapis sitte aamulla raivoisasti ovea luoden sisäänpäästäjälle (eli iskälle, joka on meistä lepsuin) "ai kauheeta ku oli rankka yö, nyt tarvin kyllä erityisen paljon raksuja ja muutama kitty treatin" -ilmeen.

19.30 Dokkari ei olekaan niin jännä ku aattelin, joten kirjotan samalla päivän tähänastisia tapahtumia tähän postaukseen. Samalla huomaan alkavan päänsäryn ja yritän parantaa sitä leivällä ja vesilasilla.

20.55 Päänsärky ei ole kadonnu minnekään, joten teen vielä salaattiannoksen. Se uus K-menun "fetajuusto" on tosi hyvän makusta (ja halpaa), mutta talouden ainoana juustofriikkinä saankin sitte syödä sitä monta päivää putkeen, jottei se ehtis mennä vanhaksi. Nappaan salaattilautaseni ja parkkeeraan telkkarin eteen juuri alkavaa Criminal Mindsia varten.

21.55 Olipa kummallinen jakso. Murhaaja lamaannutti naisia, jotta pysty meikkaamaan ja pukemaan ne kuin nukkekokoelman, jonka hänen isänsä oli häneltä lapsena vieny. Muistan aiemmin illalla lukemani uutisen Suomessa tapahtuneesta puukotuksesta ja voin hetken pahoin muunkin kuin päänsärkyni takia. Taidan tarvia kissavideon ennen nukkumaanmenoa.

DSC_0310 (2)

22.15 Kanssa-asukki hieroo minun hartioita, sillä 95% minun päänsäryistä johtuu verenkierto-ongelmista eikä niihin siksi auta syönnit eikä pillerit. Lopulta pitkä suihkussa istuminen helpottaa.

23.15 Iltakahvia ja mie syön iltapalaksi kääretortun lopun. Ei varmaan mikään terveellisen elämän malliesimerkki, mutta mulle tärkeintä on nyt se, että päänsärky talttui ja ylipäätään pystyn syömään jotain. Ei silti, syön mie kakkua iltapalaksi kyllä melko usein muutenki...

23.50 Kanssa-asukin ollessa suihkussa mie katon muutamia eläinvideoita youtubesta ja tiedustelen pyyhkeen sisällä huoneeseen saapuvalta unikaverilta, voitaisko me ottaa saukko. Ei kuulemma. Höh.

00.30 Unikaveri laittaa herätyksen töitä varten, mie Muumeja. Sitten kroohpyyh.